TarjaKaltiomaa Asioilla on tapana järjestyä. Yhteistyötä ja hyvää tahtoa tarvitaan.

Perinnekukat ja luonnonkukat

  • Lehtopalsami
    Lehtopalsami
  • Maitohorsma
    Maitohorsma
  • Ojakaunokki
    Ojakaunokki
  • Rantaruusu
    Rantaruusu

Kotimaani ompi Suomi, Suomi kallis isäinmaa…

Me suomalaiset olemme pitkään, suunnilleen ikään kuin tämän tunnetun maailmamme alusta saakka asustaneet tätä pohjoista niemimaatamme. Meille on tullut tutuksi se vaatimaton kukkaloisto, mitä pidämme tuttuina perinnekukkasinamme. Osaamme jo lapsena luetella noiden tuttujen kasvien ja kukkasten nimet ja toinen toisillemme kertoilemme niiden nimiä jolloin yksi lapsi tietää yhden kukan nimen, toinen toisen. Koulussa opimme lisää kukkasista ja tieto karttuu iän myötä. Lopulta meille muodostuu vankkumaton käsitys siitä, mitä kukkasia armaassa Suomessamme saa olla ja kasvaa. Mielestäni tämä on sekä hyvä, että toisesta näkökulmasta katsottuna hieman liiankin rajaava käsitys.

Suomi on leveysasteiltaan pitkä maa, jossa on erilaisia luonnonolosuhteita kukkasten  kasvaa. Tämän myötä eri alueilla perinnekukatkin ovat valikoimaltaan erilaisia. Runollisesti tarkasteltuna jokainen runoilija ja kertoja kohtaa polkunsa varrella omat kukkasensa. Runoilija, ihminen, ajattelija rakastuu niihin kukkasiin, jotka ovat hänen oman tarinansa kukkasia, lapsuuden kukkia, polun varrella kiinnittäneet huomion, jopa ohjanneet kulkuaan omalla usein melko vaatimattomalla värityksellään.

Me emme ihmisinä tiedä toinen toisistamme, mitkä ovat meidän jokaisen mielikukkasia, ikään kuin runosuonen avaajia ja ajatusten siivittäjiä. Yksi tykkää sinisestä, toinen punaisesta ja jonkun muun tärkeimmät kukkaset ovat esimerkiksi valkoisia, keltaisia tai violetteja. Perinnekukkastenkin lajirunsaus Suomessa on jo melko suuri, mutta olen ilokseni havainnut noiden runon airueiden lajimäärän olevan kasvussa. Mielestäni on enemmän hyvä uutinen kuin huono uutinen se, että olemme saaneet Suomeen uusia levinneitä kukkaslajeja. Kukkaset ovat mielestäni oikeastaan enemmän ajatusten siivittäjiä ja eräällä tavalla viestin tuojia, kuin valtaajia ja tilan viejiä. Yleensä kukkaset lajeina käyttäytyvät hyvin, ja omasta mielestäni on tavallisesti turhaa se pelko, että vanhimmat perinnekasvit menettäisivät liikaa kasvutilaa. On mahdollista, että vanhimmat perinnekasvit pitävät kutinsa joillakin niille ominaisimmilla kasvualueilla ja uusilla perinnekasveiksikin pyrkivillä kukkasilla ja kasveilla on saavutettuna niitä maita, joita tavallaan Luoja suo, kun Luoja suo kukkasen elämän, Luoja suo yleensä sen kastelunkin. Harvoin ihmisten vaaditaan ikään ikään kuin kastelukannullaan luonnonkukkasia ja perinnekukkasia kastelemaan. Jos joskus vaikuttaa siltä, että luonnonkukkasia pitäisi ihmisten joutua kastelemaan, niin voi tietenkin tehdä, mutta tuolloin voi olla kysymyksessä myös jonkinlainen luonnollinen lajikkeen poistuma tai lepovaihe.

Luonnon kukkaset ovat kauneutensa vuoksi varmasti tarkoitettu ihmisten iloksi, ei niinkään vaivaksi. Uudet kukkaset saattavat tuoda uusia tuulahduksia, uusia ajatuksia, uusia runoja, uusia mietteitä muuassaan. Voisimme ihmisinä miettiä, taistelemmeko uusia tuulia vastaan vaan ihailemmeko vaihteeksi sitä, että luonto voi uudistua ja monipuolistua. Voisimmeko antaa itsellemme lepoa siinä mielessä, että sallimme uusia luonnon kasvilajeja ja uskallamme luottaa siihen, että vanhatkin lajit säilyvät ihan luonnon voimin, vaikka huolemme välillä niiden puolesta kasvaisikin. Luonnon kukkasilla on tapana löytää sijansa siellä, missä niiden aate kantaa, ja niiden ajatus tuo sijaa. Jos kukinta loppuu jossakin, niin melko varmasti tapaamme tuota tuttua lajiketta taas jossakin muualla. Pieni erokin mielikukkasesta saattaa virkistää, koska lajikkeen ”uudelleenpongaaminen” saattaa olla jopa melkein yhtä suuri ilo kuin vanhan tutun ihmisen jälleennäkeminen.

 

(Kirjoitus on Tyhjäpaperi-sivustoltani. Näin talvella voidaan kukkasia muistella ja kaivata, kesää kohti kulkea. TK)

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Kiitos Tarja, hyvä aihe.
Pakkasaamuna tuntuu hyvältä pistää silmät kiinni ja muistella kesäisiä tienpenkereitä, jotka loistavat eri väreissä Lupiinien kukkiessa.
Ei se Lupiini ole syyllinen omien perinnekukkiemme taantuminen pientareilta. Kyllä syy on meidän omat toimemme rakentaa karusti. Onneksi Lupiini on sitkeä sissi ja kukkii sorapenkassakin.
Kun meidän hennot ketokukat aloittavat kukintansa keskikesällä, teiden pientareet niitetään "siisteiksi". Ei siinä kukoistusta ajatella.

Niin kuin kirjoitit, onneksi on vielä monia kesäisiä polkuja, joiden pientareilla perinnekukkammekin kukkivat.

Hyvää ja kaunista tätä vuotta.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Kukkia harvoin on liikaa.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Lupiinit eivät valitettavasti pysy pientareilla, vaan leviävät läheisille niityille ja muuhun otolliseen maaperään.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Vastaus kommenttiin #3: Mikähän sen lupiinin sanoma noin kukkais- ja runokielellä onkaan eli mitä maaäiti sen avulla on kertomassa?

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund Vastaus kommenttiin #4

Enpä tiedä, mutta kysäisen niiltä ensi kesänä kun taas kaivelen maalla taimia maantien varresta jotta eivät leviäisi pellolleni ja ainakaan pihaan. Naapuri kun ei katko siementäneitä kukkavarsia omalta puoleltaan. Onneksi ei sentään ole siemenkotiaan metrien päähän poksahtelevia jättipalsameita.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa Vastaus kommenttiin #5

Vastaus kommenttiin #5: Luonnolla on keinonsa, ihminen ei ole ainoa elollinen maan päällä. Kukkastenkin kanssa pitäisi tulla toimeen.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Joskus vuoden 2007 paikkeilla kuvasin paikkakunnallani espoolaisessa lähiössä kurjenkelloja. Kurjenkellot ovat isoja sinisiä kellokukkia, joita olen aiemmin nähnyt hyvin harvoin, yleensä syvällä maaseudulla. Paikkakunnallani on ollut kaksi kohtaa, joissa niitä on esiintynyt, nykyään en tiedä onko niitä enää. Kun kaupunki valtaa alaa, yleensäkin luonnonkukkasten tila vähenee. Pientä surua ja luopumista olen kokemassa, mutta tietenkin kaupunkitilan uuden mahdollisuudet lievittävät näitä luopumisen tunteita. Suomi on pitkään ollut luontomaa ja toivon, että luonnolle edelleen jää tilaa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kaipaan maariankämmeköitä ja valkolehdokin tuoksua!

Muutin Vantaalta Sipooseen viime vuonna.

Kevään tultua, alan etsiä täältä menneiden aikojen hienoja kasveja.

Niin, täällä on vielä koskematonta luontoa. Onneksi.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Samaa mieltä Mirjami, ja valkolehdokin löytämisessä ei auta kompassi vaan nenä. Onnenkantamoinen ei ole pahitteeksi.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Toisen inhokki voi olla toisen suosikki. Esimerkiksi jättipalsamiin itselläni on tunteikas suhde. Sain omalta lapseltani aikoinaan viestin, jossa oli jättipalsamin kukka ja kysymys, mikä kasvi tämä on. Tämä taisi olla joskus vuoden 2008 tietämillä. Blogikirjoituksen kuvassa olevan lehtopalsamin sen sijaan jotenkin yhdistän edesmenneeseen isääni, kukkasten mystiikkaa. Jättipalsami tuottaa ravintoa myöhäiskesällä pölyttäjille, jolloin ne eivät ole niin äkäisiä kuin muutoin. Harmittaa vähän, että sitä ei ole Suomessa hyväksytty. Palsami tarkoittaa lohdutusta, parannusta.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

"Perinnekukat ja luonnonkukat"

Perinnekukilla tarkoittanet suomalaisten pihojen vanhoja perennoja, ja niitähän saa jos ei muualta niin siemenistä. Itselläni on kesämummolan peruja keisarinkruunu eli ruskolilja, muita olen hankkinut mökille minkä mistäkin.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Ihailen molempia, sekä perinnekukkia että luonnonkukkia, suomalaisessa luonnossa ja pihamailla. Joskus niiden sanotaan karkailevan puutarhoista.

Tämän blogin suosituimmat